Ennen elokuvan alkutekstejä katsojalle selitetään, että ydinsota on runnellut maailman ja mutantit ovat kansoittaneet sen.
Kaupungin raunioilla naamioitu ja vihreäkäsinen kummajainen on löytänyt maasta vapaudenpatsaan miniatyyrin. Ihminen hyökkää takaa, työntää naamiohepun maahan ja paiskaa miniatyyrin raunioille.
Naamioheppu kohottaa revolverinsa ja ampuu ihmisen. Seuraa hiljaisuus...Olio nousee ylös maasta ja päästää...
...kurnutuksen.
Alkutekstien aikana minä jo hypin sohvalla ja heristän nyrkkiäni, koska tulossa on elokuvailta, jollaista harvoin kokee.
Seuraavaksi siirrytään sankariin, He-Manin ja Han Solon yhdistelmältä näyttävään, Sam Helliin(Roddy Piper, John Carpenterin They Livesta), joka istuu tuolilla metallivaipoissaan. Eräänlaista hallitusta johtavat naiset kertovat hänelle, että hänen munaskunsa ovat nyt valtion omaisuutta ja että jos hän haluaa vaipoista eroon, on hänen pelastettava joukko naisia mutanttien kynsistä.
Mukaan Frogtowniin lähtee Sandahl Bergmanin(Conan-barbaari)näyttelemä hoitsu ja aerobikkaajalta näyttävä sotilas.
Matkasta tulee navanalushuumorin kyllästämä seikkailu, joka on paljon velkaa Star Warsille, Asfalttisoturille ja Muppeteille.
Hell Comes To Frogtown on niitä elokuvia, joita katsoessa toivoo, että Hollywoodissa tehtäisiin vielä samanlaisia elokuvia, otettaisiin riskejä ja että kaupungin elokuvateollisuudessa olisi vielä tekemisen meininkiä jäljellä.
Myös nämä elokuvat ovat hämmästyttäneet ja kummastuttaneet minua tällä viikolla:
