Poravasara

Time Bomb- Parasta Viihdettä Pitkään Aikaan

Eräs iltapäivä sarjakuvakaupassa...

Pitelin käsissäni alelaarista löytämääni Steve Nilesin ja Bernie Wrightsonin Dead, She Said-kokoelmaa.

En ollut varma valinnastani (koska Nilesin tarinat ovat nykyään roskaa), joten etsin kuumeisesti albumille korvaajaa sarjakuvakaupan hyllyistä.

Selailin Davis Finchin käsikirjoittamaa ja piirtämää Batman: Golden Dawn- kokoelmaa ja harkitsin vakavasti. Finchin ensimmäinen Batman: The Dark Knight-albumi oli pettymys jopa piirroksen osalta, joten tyydyin antamaan Nilesille mahdollisuuden.

Kun olin kiikuttamassa Dead, She Saidia kassalle, silmiini osui päheän kannen omaaava Time Bomb, jonka on julkaissut minulle tuntematon kustantaja.

Palmiotti ja  Gray ovat kirjoittajina ja Paul Gulacy piirtäjänä. Päätin vilkaista tuhdin kokoisen albumin sisältöä.

Vilkaisu paljasti, että jonkinlaisesta aikamatkustus-toimintaspektaakkelista on kyse. Verta, paljasta pintaa ja tumma mies (?!) natsina vilahteli selaillessa.

Teos on paksu, piirros ensiluokkaista ja koko paketin kruunaa mieletön väritys. Värityksestä huomaa, että myös värittäjälle Time Bombissa on ollut kyse jostain elämää suuremmasta, unelmaprojektista johon hän on pistänyt kaikki paukut mitä hihasta on löytynyt.

Päätin ottaa riskin. Laitoin Nilesin takaisin alekoriin ja ostin Time Bombin.



Enpä vielä tuolloin tiennyt, että olin hankkinut kassiini puhdasta kultaa sarjakuvaromaanin muodossa.

Maaliskuu on hyvällä mallilla ja olen tänä vuonna lukenut kymmeniä sarjakuvia. Suurimmaksi osaksi teokset ovat olleet keskinkertaisia, kerran luettavia sarjakuvia. Karmeata tuubaa on totta kai mahtunut myös mukaan.

Time Bombin ensisivuilta lähtien tiesin, että tulen pitämään siitä tavallista enemmän. Nyt kun olen kahlannut 168-sivuisen albumin läpi, on pakko nostaa kädet ylös ja todeta, että en ole vuosiin lukenut mitään yhtä hyvää.

Time Bombissa toimii kaikki. Tarina on hyvä, kuvakerronnallisesti rikasta toimintaa on paljon ja niin kuin mainitsin, väritys nostaa lukukokemuksen uusiin sfääreihin. Se on maalauksellista ja se on elokuvamaista, kaikkea mitä voit nykyaikaiselta sarjakuvaväritykseltä toivoa.

Tarina on sekoitus sci-fiä, sotaa ja rajua toimintaa ja Hitler saa ansionsa mukaan,
Tarantinon Inglorious Basterdsin mieleentuovassa juonenkäänteessä.

Time Bombia saa ainakin Adlibriksestä erittäin huokeaan hintaan:


http://www.adlibris.com/fi/

Maalla ja ilmassa

Traxx (1988)

" Traxx, it`s the 80s! "

Traxx toimii elokuvan alussa poliisina, joka lemmikkieläinkaupan panttivankitilanteessa rysäyttää rullalaudalla ikkunan läpi ja hymyillen ampuu kaksi roistoa. Tästä tietysti seuraa potkut poliisivoimista.

Traxx alkaa palkkasoturiksi ja kiertää ympäri maailmaa. Rambo-huivi päässään hän räjäyttelee paikkoja ja tappaa kasoittain pahoja jätkiä ehkä kaikkien aikojen karmeimman syntikkamusan tahdissa.

Bodatulta surffipummilta näyttävä, kovasti pikkuleipien leipomisesta pitävä Traxx päätyy pikkukaupunkiin, jossa hän lyöttäytyy yhteen suulaan sutenöörin kanssa.

" Bullshit! Bullshit! BULLSHIT! "

Yhdessä tämä parivaljakko puhdistaa pikkukaupungin rikollisuudesta, esim. räjäyttämällä koko korttelin taivaan tuuliin ja keskeyttämällä mafioson petipuuhat rysäyttämällä moottoripyörällä suoraan makuuhuoneeseen.

Mutta parivaljakolla ei ole lainkaan niin kiire, etteivätkö he ehtisi tanssimaan auringonlaskussa jälleen kerran tuon hirvittävän syntikkamusan tahdissa.

Olen jo pitkään lukenut positiivisia arvioita kyseisestä kulttielokuvasta, mutta vasta nyt näin elokuvan ja se ei todellakaan pettänyt korkeita odotuksia.

Ensimmäisellä katselukerralla tästä sketsimäisestä elokuvasta jäivät päällimmäiseksi mieleen gangsteripomon monta sekuntia kestävä pieru-statement, vähän liian kovan sex driven omaava pormestari, gangstereiden maanisesti limusiinissa laulama Guantanamera- laulu ja lopun päättymätön takaa-ajo, jossa räjäytetään suunnilleen kaupunki taivaan tuuliin.

Traxx oli karismaattiselle Shadoe Stevenssille ensimmäinen ja viimeinen päärooli. Miehen kohtalosta tulee mieleen Andrew Dice Clay, joka vuonna 1990 teki Renny Harlinin kanssa upean Ford Fairlane- rokkidekkarin, mutta elokuvan flopattua siirtyi takaisin stand up- lavoille.

Jos Mies ja alaston ase-leffat ovat toimivaa parodiaa 80-luvun poliisisarjoista, on Traxx täydellinen parodia tuon aikakauden macho-toimintaelokuvista.

Puhdasverisiä toimintaelokuvaparodioita on tehty kovin vähän...

Pidin vuoden 2010 MacGruber-elokuvaa tämän lajityypin hauskimpana saavutuksena, ennen kuin näin Traxxin. Tropic Thunderin (2008) alku oli pelkkää ilotulitusta, mutta loppua kohden elokuva harhautui sivupoluille alkuperäisestä ideasta.

Tässä vielä Traxxin kuuluisa leipomis-kohtaus.

Jokainen katsoo omalla vastuulla...

It`s clean-up time!

...Ja Toxic Avenger näyttää mallia.


http://www.youtube.com/watch?v=jIz1w2sKOOo