Kevään odotetuin tapaus, eli Daredevil- sarja ilmestyi Suomen Netflixiin perjantaina 10.4 aamulla kello 10.00.
Tiedän tarkan ajan, koska hyvä ystäväni lähetti minulle screenshotin, josta ilmeni DD:n ikoninen logo. Samalla hän muistutti, että nyt jos joskus on hyvä aika harrastaa niin sanottua binge- watchingia koko viikonlopun ajan.
Itse aloittelin iltapäivällä, kun olin hoitanut työasiat kuntoon (minun piti alun perin pitää perjantai vapaata ja pyhittää koko päivä sarjan katsomiseen, mutta se ei ollut nyt mahdollista).
Niin kuin kaikki minun tuntevat tietävät, olen viimeisen puolen vuoden ajan puhunut Netflixin DD:stä ehkä jopa ärsyttävän paljon.
Pikkupoikamaisella innostuneisuudella olen haaveillut mahtavista taisteluista, joissa DD punaisessa puvussaan mittelee voimiaan kaikkien suosikkipahisteni kanssa New Yorkin katoilla.
Olen haaveillut kiinnostavista henkilöhahmoista suuren draaman ja käänteentekevien valintojen äärellä. Sarjasta, joka viimein saa minut unohtamaan sarvipään edellisen esiintymisen ruudulla.
Odotukseni kasvoivat kuukausien myötä niin suuriksi, etten ikinä ajatellutkaan, että sarja niitä kaikkia tulisi lunastamaan.
Kun eilen sain viimein sarjan katsottua, minulla oli erittäin ristiriitaiset tunteet. Daredevil starttasi mielenkiintoisesti ja jo alkuminuuteilla näimme taistelukohtauksen joka suurin piirtein sai haukkomaan hengitystä, niin hienosta kohtauksesta oli kysymys.
Charlie Cox oli erinomainen ja erittäin fyysinen Murdockin/Naamiomiehen (niin kuin DD:tä koko sarjan ajan aivan viimeiseen jaksoon asti kutsutaan.) roolissa, Deborah Ann Woll ei ollut Karen Pagena lainkaan yhtä ärsyttävä kuin True Bloodin Jessicana ja Elden Hensonin Foggy parantui jakso jaksolta.
Aivan ensimmäisissä jaksoissa hänen vitsinsä eivät osuneet maaliin ja muutenkin ensivaikutelma oli vaivaannuttavan väkinäinen.
Vincent D'Onofrion Wison Fisk varasti odotetusti valokeilan heti astuessaan kuvaan. D'Onofrion Kingpin oli julma, mutta myös herkkää puolta esiteltiin.
Kingpin todellakin oli sarjakuva- esikuvansa veroinen jässikkä, joka irrotti miehen pään auton ovella ja lopullisessa, mutta liian lyhkäiseksi jääneessä showdownissa pisti DD:lle kunnolla kampoihin.
Sarja piti otteessaan noin seitsemän jakson verran, mutta sitten kuvasto alkoi toistaa itseään ja pahasti. Päähenkilöt surkuttelivat omia kohtaloitaan kohtaus kohtauksen perään, Fisk liehitteli tulevaa vaimoaan (silti kohtaukset, joissa Fisk esiintyi olivat juuri sitä parasta antia) ja Daredevil otti turpiinsa alkua väsyneemmissä taisteluissa.
Fiskin nuoruutta ja Murdockin ja Foggyn ensikohtaamista esittelevät kohtaukset elävöittivät tarinaa, mutta sarjan viimeiset, unettavat jaksot olisi voinut pelastaa vain kaikkien aikojen showdown Kingpinin ja DD:n välillä, jossa paukkuja ei säästeltäisi.
Nooh, lopputaistelu oli vauhdikas, mutta aivan liian nopeasti ohi, ottaen huomioon kuinka kauan sitä odottelin.
Cameoista oli mukava nähdä Gladiaattori, joka valmisti Daredevilin punaisen puvun ja Pöllö oli suuressa roolissa koko sarjan ajan. Scott Glennin Kepin vierailu oli odotettua lyhyempi, mutta sitäkin mieleenpainuvampi.
Elektraan viitattiin ja ilmeisesti Kirigin arpinen, massiivinen selkä vilahti ruudussa.
Alkupään eräässä jaksossa mielipuoli tappaa keilapallolla mafioson, ja hetken luulinkin että Napakymppi astuu näyttämölle.
Luulo osoittautui ikävä kyllä vääräksi.
Daredevil missään nimessä ollut huono sarja. Se oli vain erilainen mihin olin valmistautunut.
Jos sarjassa olisi ollut muutama jakso vähemmän, ja tappelukohtauksiin olisi panostettu yhtä paljon kuin ekoissa jaksoissa, olisi käsissä ollut tiiviimpi ja samalla jännitävämpi paketti.
Entäs se punainen puku?
Se oli kaiken odottelun arvoinen ja sarja loppui kuin Millerin ja Romita Jr:n Man Without Fear.
