keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Otavan Oppikirjojen Kuvituskilpailu


Kustannusosakeyhtiö Otava järjesti Oppikirjojen kuvituskilpailun, ja siihen osallistui kaikkiaan 113 kuvittajaa. Harmillista vain, ettei Otava julkaissut voittajatöitä nettisivuillaan.  

Kilpailusta ei tullut allekirjoittaneelle mainetta tai mammonaa, mutta näitä haastavia tehtäviä oli mukava tehdä.

Tässä minun työnäytteeni:








http://www.otava.fi/ajankohtaista/oppimateriaalit/2010/fi_FI/Kuvituskilpailu_ratkennut/








lauantai 15. joulukuuta 2012

Tähtivaeltaja 4/2012



"..Vaikka rujohko tussaus peittääkin lyijykynäjäljen herkimmän taituruuden."


Tähtivaeltaja 4/2012 on juuri ilmestynyt ja sarjakuvakatsauksessa arvostellaan myös Yö Huutaa Armoa. Albumin arvostelu on sopivasti Egmontin julkaiseman Gigi Simeonin historiallisen giallon, Katse Pimeydestä, jälkeen. Katse Pimeydestä kuuluu Egmontin Pulp-pokkareihin. Sarja, jolle toivon pitkää ikää.

Tässä arvostelu kokonaisuudessaan:

" Esiin on nostettava myös kotimainen giallo-viritelmä, Hannu Kesolan ja Jussi Piirosen Yö huutaa armoa(Musta Ritari). Se on huomattavasti Katse pimeydestä-teosta suoraviivaisempi elokuvapastissi.

Vuoden 1972 Italiaan sijoittuvassa tarinassa nimeämättömäksi jäävää kaupunkia kiusaa yössä vaaniva puukkotappaja. Terä vain välähtää pimeydessä, ja pian puistossa roikkuu jälleen uusi alaston naisruumis. Siinä sitä riittää ihmeteltävää tympiintyneelle etsivälle, jota pomot pompottavat.

Aidon giallon tapaan jutun ratkaisuun on upotettu yllättävä tvisti sekä moraali, jota jälkinäytös hienosti korostaa.

Piirros ajaa asiansa, vaikka rujohko tussaus peittääkin lyijykynäjäljen herkimmän taituruuden. Häiritsevintä ohuen albumin ulkoasussa on tekstin supisurkea ladontatyyli, jolla tosin saatetaan tavoitella vanhojen suomeksi julkaistujen italosarjisten tunnelmaa -ratkaisu ei kuitenkaan toimi."


Arvostelun kirjoitti Tähtivaeltajan päätoimittaja Toni Jerrman.



















keskiviikko 12. joulukuuta 2012

maanantai 3. joulukuuta 2012

Miehet Jotka Vihaavat Naisia









                                                                 http://www.wsoy.fi/




sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Hell Comes To Frogtown(1988)


Ennen elokuvan alkutekstejä katsojalle selitetään, että ydinsota on runnellut maailman ja mutantit ovat kansoittaneet sen.

Kaupungin raunioilla naamioitu ja vihreäkäsinen kummajainen on löytänyt maasta vapaudenpatsaan miniatyyrin. Ihminen hyökkää takaa, työntää naamiohepun maahan ja paiskaa miniatyyrin raunioille.

Naamioheppu kohottaa revolverinsa ja ampuu ihmisen. Seuraa hiljaisuus...Olio nousee ylös maasta ja päästää...

...kurnutuksen.



Alkutekstien aikana minä jo hypin sohvalla ja heristän nyrkkiäni, koska tulossa on elokuvailta, jollaista harvoin kokee.

Seuraavaksi siirrytään sankariin, He-Manin ja Han Solon yhdistelmältä näyttävään, Sam Helliin(Roddy Piper, John Carpenterin They Livesta), joka istuu tuolilla metallivaipoissaan. Eräänlaista hallitusta johtavat naiset kertovat hänelle, että hänen munaskunsa ovat nyt valtion omaisuutta ja että jos hän haluaa vaipoista eroon, on hänen pelastettava joukko naisia mutanttien kynsistä.



Mukaan Frogtowniin lähtee Sandahl Bergmanin(Conan-barbaari)näyttelemä hoitsu ja aerobikkaajalta näyttävä sotilas.

Matkasta tulee navanalushuumorin kyllästämä seikkailu, joka on paljon velkaa Star Warsille, Asfalttisoturille ja Muppeteille.




Hell Comes To Frogtown on niitä elokuvia, joita katsoessa toivoo, että Hollywoodissa tehtäisiin vielä samanlaisia elokuvia, otettaisiin riskejä ja että kaupungin elokuvateollisuudessa olisi vielä tekemisen meininkiä jäljellä.






Myös nämä elokuvat ovat hämmästyttäneet ja kummastuttaneet minua tällä viikolla:



























torstai 29. marraskuuta 2012

Melkein Pöytälaatikosta:Ginger Moon



Necrocomiconissa oli puhetta vanhoista omakustanteista ja mainitsin tekemäni ja kustantamani rikosdraaman, Ginger Moonin.

Ginger Moon oli ensimmäinen vakavasti otettava omakustanteeni(tai kaikki ne ovat tekohetkellään olleet vakavastiotettavia minulle) jonka piirsin helmi-huhtikuussa 2004 ja uunituore lehti(28 sivua)tuli painosta huhtikuun lopussa.


Kun tuolloin selailin Ginger Moonia, olin varma että siitä tulee iso hitti, koska amerikkalaiseen tyyliin piirrettyä sarjakuvaa ei oltu Suomessa nähty.

Piirrosjälkeen vaikuttivat Image-kustantamon Spawn ja Witchblade-lehdet, joiden suuri fani olin ollut jo vuosia ja tuolloin 21-vuotiaana ajattelin, että Image-tyyli on ainoa, jolla sarjakuvia kannattaa edes tehdä.




Tarina kertoo Ginger Moon-nimisestä naikkosesta, johon epäonninen sankarimme, Steve O´Fooley törmää Ohion syrjäkylillä. Massiivisilla lihaksilla varustettu Steve O´Fooley on 2000-luvun miehen perikuva piikkitukkineen, leukapartoineen ja korvakoruineen. Hänellä on Thursday-nimisen bändin paita päällä, joka kertoo, että tekijä itse on siirtynyt pomppumetallista erään toisen musiikkigenren pauloihin.



Itse tarina seuraa Steven ja Gingerin motelliyötä, kun taas sivuille sommitelluissa televisioruuduissa pyörii talk show, jossa haastatellaan tutun näköistä naista.









Ginger paljastuu FBI:ta pakoilevaksi, koko maan vihaamaksi mustaksi leskeksi, joka kietoo Steven verkkoonsa.



Superkyttä John "Knuckles" Doe(eli Cop on the edge, niinkuin otsikkosivussa lukee)jäljittää Gingerin syrjäiseen motelliin erikoisjoukkojen kanssa(yliampuvaa, ei nyt sentään) ja alkaa kuolemanralli, jossa Gingerillä on kaikki hyvät kortit.





No, mitä tapahtui, kun Ginger Moon oli saatu painosta ja minä olin valmiina toimintaan?

Ei niin yhtikäs mitään. Kotimaisella sarjakuvalla ei vielä tuolloin ollut niin paljon mahdollisia markkinointimahdollisuuksia kuin nykyään. Yritin kyllä vuoden 2005 Helsingin sarjakuvafestareilla mainostaa tuotostani ja annoin muistaakseni arvostelukappaleen tätä nykyä Suomen Sarjakuvaseuran puheenjohtajana toimivalle Otto Sinisalolle, mutta siihen jäi Ginger Moonin tarina.



Se on sääli, sillä Ginger Moon-tarinana on vieläkin mielestäni onnistunut(siinä on draamaa, toimintaa, kasoittain huumoria ja hieno whatthefuck- loppuratkaisu), en häpeä sitä yhtään ja uskon vahvasti, että jos Ginger Moon olisi saanut tuolloin näkyvämpää huomiota(eli olisin jaksanut markkinoida sitä paremmin), olisi se ollut aika kova juttu skenessä.


Minulla on vieläkin kasoittain Ginger Moon-lehtiä laatikoissa lojumassa, vaikka muistaakseni painosmäärä ei päätä huimannut.

Ennen Gingeriä olin tehnyt omakustanteita ala-asteelta asti. Yhtä myytiin jopa sarjakuvakaupassa Helsingissä, mutta näistä lehdistä joku toinen kerta.


Nyt menen lukemaan neiti(tai rouva, riippuu keneltä kysyy) Moonin seikkailun vielä kertaalleen.





















sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Minä Itse


Tämän päivän Turun Sanomissa oli sunnuntaistrippi, joka oli kuin omasta elämästäni. Jopa asento sängyllä on sama. Enää yöpöytä ja kahvikuppi puuttuvat ja jos hahmo vielä kommentoisi sarjakuvalehden paperin laatua, niin oltaisiin jo pelottavan lähellä arkeani.

Stripin viimeisen kuvan poistin, koska siinä pelattiin jalkapalloa... Aktiviteetti, joka on minulle täysin vieras...


lauantai 17. marraskuuta 2012

Festarimuistoja Turusta


Turun sarjakuvafestivaalit, eli Necrocomicon vietettiin tänään Bar Brysselin tunnelmallisessa Arcadia Loungessa(tai oikeastaan festarit jatkuvat tätä kirjoitettaessa, mutta jouduin poistumaan huomisiin työkiireisiin vedoten ja koska eilinen roskaelokuvien ilta jomottaa vielä pääkopassa).

                                       
Festaripäiväni alkoi armoitetun showmiehen, herra Mustan Ritarin, Mikael Mäkisen haastattelulla. Aiheena oli Säilä-lehti.                   

                                          Naissarjakuvapiirtäjien yrjöpaneeli, joka keskittyi, nooh, yrjöämisen
                                          muisteluun. Ällötädit Milla Paloniemi(Kiroileva Siili), Anni Nykänen(Mummo),
                                          Tuuli Hypen(Nanna-kettutyttö)

                                          Pauli Hirtolahti haastatteli seksilänkkäri Rivon Lännen piirtäjä/käsikirjoittajaa
                                          Kiero Dickiä tämän tulevaisuudensuunnitelmista.

                                         Mister Kiero Dick sanoi, että Rivo Länsi kolmonen on työn alla ja suunnitteilla on                  
                                          myös Giallo-sarjakuva.

                                       

Erityiskiitokset festareista kustantaja Mikael Mäkiselle ja Veli Loposelle(joiden kanssa saimme keskustelua aikaiseksi niin Action Forcen parhaasta vuosikerrasta, Turtles-toimintafiguureista kuin loistavimmista Hero Quest-kirpputorilöydöistä). Hienoja miehiä molemmat.












sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Necrocomicon 2012



Necrocomicon-sarjakuvapäivä järjestetään lauantaina 17.11 Bar Brysselissä Turussa.

Yö Huutaa Armoa-albumimme kustantajaa Mikael Mäkistä haastatellaan lavalla klo 13.00 alkaen. Haastattelussa keskitytään Säilä-seikkailusarjakuvaan, mutta eivätköhän muutkin Mustan Ritarin julkaisut saa osansa huomiosta.

Mikaelin haastattelun lisäksi minua kiinnostaa Otto Sinisalon luento supersankarielokuvista ja myös Rivo Länsi-piirtäjän, Kiero Dickin haastattelu.

Huom! Tilaisuuden juontaa 60-luvun Batman!

Nähdään Necrossa!












torstai 8. marraskuuta 2012

Routakoto.com


Routakoto.com-sivusto on julkaissut arvostelunsa Yö Huutaa Armosta:


Yö huutaa armoa
Kirjoittanut: Hannu Kesola
Piirtänyt: Jussi Piironen
Musta Ritari, 2012
ISBN: 978-952-6630-03-8
Pelkäänpä pahoin, että giallo-elokuvien kanssa minulla on samanlainen vamma kuin fumettien – en tunne genren tapoja ja kuvastoa enkä siksi osaa niitä arvostaa oikeista lähtökohdista. Näin kävi Rivon lännen kanssa, kun luulin pornografisen kuvaston olevan pääjuttuna, ja samaan miinaan taisin astua giallo-sarjakuvan Yö huutaa armoa kanssa.
Italiassa giallo tarkoittaa kutakuinkin jännäreitä, kaikkialla muualla se tarkoittaa aivat tietyt kriteerit täyttävää italialaista tarinatyyppiä. Katsojalta henkilöllisyytensä salaava murhaaja, paljon paljasta nuorta naisenlihaa sekä syvään viiltäviä teriä vuolaana virtaavan veren kera. Hannu Kesolan kirjoittama ja Jussi Piirosen piirtämä tarina kulkee juuri näitä latuja.
Sanottava on, että murhaajaa en arvannut ja taustalla kahahteleva kuvio oli sinänsä kekseliäs, mutta selittävä osuus vei yllätykseltä suurimman iskuvoimansa. Saattaa olla, että tässä lajityypin tuntemus olisi auttanut, mutta minun kiinnotukseni otti takkiinsa. Sikäli harmillista, että loppu oli kuitenkin aika vinkeä.
Piirrosjäljessä en näe napinan aihetta, mutta puhekuplat ja tekstilaatikot olivat turhan kookkaita, tai ainakin niiden teksti oli. Ajoittain hillittömällä leipäfontilla kirjoitettu teksti nuoli kuplien laitoja.
Yö huutaa armoa sai minut ottamaan tarkempaa selvää giallosta, toisin sanoen oppimaan jotain uutta. Tämä on aina positiivinen merkki. Ja jos jostain lainaksi saan jonkin tämän leffalajityypin merkkiteoksen, voisin sen ihan sivistävässä mielessä katsoakin.

Arvostelijana Shimo Suntila.
Asiallista tekstiä ja mukavaa, että joku kiinnostuu giallo-genrestä meidän albumimme kautta.
Tässä arvostelu alkuperäisessä muodossaan:









torstai 18. lokakuuta 2012